Lähi-itä on kuin lännenleffa, joka ei lopu koskaan, kirjoittaa Etusivun Riikka Luukkonen.
Istun peruskoulun viimeistä luokkaa käyvän Fuad-pojan vieressä ja katselen, kuinka hän käsittelee valokuvauskurssilla ottamiaan valokuvia tulevaa näyttelyä varten. Kuvat ovat loistavia eikä uskoisi, että Fuad ei ole valokuvannut elämänsä aikana kahdeksaa viikkoa enempää. Fuad ei ole kuka tahansa poika. Hän asuu Länsirannan Betlehemissä ja käy kuuroille tarkoitettua Effeta-koulua. Fuadilla on yksi unelma. Hän haluaisi valokuvaajaksi.
Oletko sinä kuullut Fuadin tarinan? Tuskinpa, vaikka tarina on täyttä totta. Sen sijaan korviisi ja silmiisi on varmasti osunut seuraavanlaisia uutisotsikoita:
"Israel ampui syyrialaishävittäjän Golanin kukkuloilla" , "Gazan kriisi on jatkunut koko kesän", "Uusissa iskuissa kuoli jälleen pikkulapsia", "Israel seisoo yksimielisesti sodan takana".
Lähi-idästä ei ole vaikeaa löytää uutisia tai kuvamateriaalia. Valitettavasti joudun kuitenkin hämmästymään uutisten yksipuolisuutta kerta toisensa jälkeen. Alueelta tulevat uutiset kyllä kertovat kuka on ampunut raketteja, kenen ohjuksia tippuu taivaalta ja kuinka monta on kuollut. Kivien heittämistä, sekasortoa ja ampumista. Tuntuu kuin katsoisin repeatilla pyörivää lännenelokuvaa, joka ei pääty koskaan. Elokuva on tylsä ja yksitoikkoinen. Ainoa asia mikä uutisissa tuntuu muuttuvan on kuolleiden lukumäärä.
Mistä sitten johtuu, että alueelta päätyy sanomalehtiimme vain väkivallalla kuorrutettuja uutisia? Miksi telkkaristamme puuttuu Lähi-idästä lähtöisin olevat "Kauniiden ja rohkeiden" tapaiset sarjat, puhumattakaan kulttuuri-, urheilu- ja talousuutisista? Missä ovat tapaamastani Fuad-pojasta ja muista tavallisista ihmisistä kertovat tarinat?
Lähi-idän mediasodasta väitöskirjan tehnyt Tapio Kujala antaa kysymyksiini vastauksen. Ensinnäkin. Suurimmaksi osaksi uutisten yksipuolisuus johtuu tiedotusvälineiden kyltymättömästä väkivallanjanosta. Yksinkertaisesti väkivalta vain myy paremmin. Me siis haluamme nähdä väkivallalla marinoituja uutisia.
Kujala myös muistuttaa, että televisiosta näkemämme kuva tai lehdestä lukemamme juttu on aina toimittajan subjektiivisten valintojen tulosta. Valitettavan usein mennään helpoimman kautta. Toimittajat turvautuvat uutistoimistojen tuottamaan materiaaliin, sen sijaan, että tekisivät hieman taustatyötä vaativia uutisia. Haastateltaviksi haetaan helposti saatavilla olevat lähteet.
Lähi-idästä tulevat uutiset muokkaavat mielikuvaamme ja mielipiteitämme alueesta ja sen ihmisistä. Nykyaikaisessa yhteiskunnassa ihmisten tiedonsaanti on yhä enemmän tiedotusvälineiden varassa. Mitä vähemmän kokemuksia meillä on jostakin asiasta oman arkielämämme kautta, sitä vahvemmin käsityksiimme vaikuttaa aiheen käsittely mediassa.
Osittain on siis meidän toimittajien syytä, että uutiskuvat Lähi-idästä ruokkivat ennakkoluuloja, antavat yksipuolisen kuvan aiheesta ja vahvistavat stereotypioita. Me toimittajat olemme siis laiskoja ja se on huolestuttavaa. Tapio Kujalan mielestä meidän pitäisi jaksaa tehdä enemmän taustoittavia uutisia ja analyyseja, jotta lukijat, kuulijat ja katsojat hahmottaisivat kokonaiskuvaa paremmin ja ymmärtäisivät mistä on kyse.
On hyvä, että länsimaalainen media ei ole unohtanut Lähi-itää. Elämä siellä on kuitenkin muutakin kuin ammuskelua ja kaaosta. Olen itse kokenut sen. Väkivalta, suru ja epätoivo kaipaavatkin siis rinnalleen myös kertomuksia jokapäiväisestä arjesta. Ne kaipaavat rinnalleen enemmän tavallisista ihmisistä kertoa uutisia, sellaisia kuin Fuad-pojan tarina.