Etusivun Henkan mukaan fiktio muokkaa todellisuuttamme enemmän kuin uskomme.
Eräässä illanvietossa tuli ohimennen keskustelunaiheeksi legendaarinen italialainen keksijä Leonardo Da Vinci. Ystäväni arveli mestarikeksijän kuuluneen salaliittoon temppeliherrojen kanssa. Ymmärsin, että hän oli lukenut Dan Brownin kirjan Da Vinci -koodi tai nähnyt sen Tom Hanksin tähdittämänä elokuvana, ja ottanut osan siitä totena.
Kuinka paljon fiktiivinen taide muokkaa ihmisten kuvaa todellisuudesta? Paljon. Esimerkiksi erään kyselyn mukaan yli puolet briteistä uskoo salapoliisi Sherlock Holmesin olleen todellinen henkilö.
Keskustelimme aiheesta Etusivun lähetyksessä viime maanantaina. Panaman entinen johtaja Manuel Noriega oli nostanut kanteen Call of Duty -sotapelit tehnyttä firmaa vastaan, koska Noriega esitetään pelissä fiktiivisenä hahmona, joka auttaa tarinan pääpahista. Nyt yhdysvaltalaiset oikeusistuimet joutuvat päättämään, missä menee raja todellisuuden ja fiktion sekoittamisessa, vai meneekö se enää missään. Väitän, että pelaajasukupolven käsitys Noriegasta tulee perustumaan lähinnä Call of Duty -peliin.
Kuvitellaan, että kirjoittaisin romaanin nimeltä Eduskunnan salaiset kansiot. Fiktiivisen, mutta hyvin todentuntuisen teokseni päähenkilö voisi olla vaikkapa kokoomuslainen poliitikko nimeltä Alexander Stubb, Suomen pääministeri. Tarinassa “paljastaisin” kuinka hän ja muutamat sisäpiirin poliitikot aikovat salaa myydä Suomen valtion Vladimir Putinille ja lähteä veropakolaisiksi Meksikoon.
Mitä jos iltapäivälehdet innostuisivat kirjoittamaan juttuja kirjastani? Näen jo lööpit: “Näin Suomi myytäisiin Venäjälle! Pääministeri ei kommentoi kohukirjaa.” Otsikkojournalismin aikakaudella asiat alkavat elää omaa elämäänsä netissä. Yhtäkkiä edessämme olisi tilanne, jossa totuus alkaa hämärtyä. Ryssäviha leviäisi foorumeilla. Kokoomuksen kannatus kääntyisi laskuun.
Periaatteessa kuka tahansa voi höpöttää mitä tahansa kenen tahansa todellisen henkilön nimissä. Itse asiassa kaiken voi kuitata tunnustamalla se fiktioksi. Esimerkiksi Bosnian sodassa palkkasotilaana ollut Marco Casagrande vältti aikoinaan sotarikoksiin liittyvät poliisitutkimukset sanomalla Mostarin tien liftarit -kirjansa olleen sittenkin fiktiota.
Soitin Kansainvälisen kirjailijoiden sananvapausjärjestön (PEN) Suomen osaston varapuheenjohtaja Jarkko Tontille, joka on kirjailija ja lakimies. Hän kertoi, että fiktiivisestä teoksestani seuraisi pahimmillaan kunnianloukkaussyyte. Sekin vain siinä tapauksessa, että loukatuksi tullut henkilö nostaisi kanteen minua vastaan. Jos kirjoitan kuolleesta henkilöstä, jonka läheisiä ei ole enää hengissä kannetta nostamassa, olisin täysin koskematon. Voisin keksiä historiaa.
Tai ehkä vain maksaisin mahdolliset sakot bestsellerini muhkeilla tuotoilla ja nauraisin matkalla pankkiin. Kymmenen vuoden päästä muistelisin naistenlehden haastattelussa, miten Eduskunnan salaiset kansiot -kirjan nostattama kohu kaatoi hallituksen.
Suomessa kunnianloukkaus on yhä rikos, josta voi saada korkeintaan sakkorangaistuksen. Tontin mielestä kunnianloukkauksen pitäisi olla siviiliasia ja perustua vahingonkorvauksiin kuten vaikkapa Isossa-Britanniassa. Samoilla linjoilla on ollut myös valtakunnansyyttäjä Matti Nissinen, jonka mukaan kunnianloukkauksia pitäisi hoitaa jossakin muualla kuin käräjäoikeudessa. Niitä on nykyään niin paljon.
Itse lähtökohtaisesti vastustan kaikenlaista sensuuria, mutta arvostan totuutta. On mielenkiintoista huomata, että lopulta kaikki voi olla fiktiota. Vastuu on vastaanottajalla eli viihteen ja ikävä kyllä jopa nykymedian kuluttajalla. Aloittaa voi vaikka selvittämällä, oliko Leonardo Da Vincilla oikeasti mitään tekemistä temppeliherrojen kanssa.
Kirjoittaja pyytää anteeksi kaikkia mahdollisia kunnianloukkauksia tässä fiktiivisessä kirjoituksessa.