Television itku vastaa sohvaperunan todellisuuden kaipuuseen, kirjoittaa Etusivun Reetta Rönkä.
Tänään se tapahtuu taas, mutta entistä isommalla volyymilla. Suomalaisten olohuoneissa itketään. Isosti. Syynä on valtakunnan viralliseksi kyynelehtemisen lippulaivaksi noussut Vain elämää–sarja, jonka illan jaksossa Samuli Edelmann itkee lähes koko jakson läpeensä. Näin huusi Iltasanomien lööppi kuluneella viikolla, ja tuli samalla tiivistäneeksi, mistä kyseisessä ohjelmassa on nyt kolmannella tuotantokaudella kyse. Ei musiikista, menestyneistä artisteista tai koskettavista esityksistä. Ohjelman onnistumisen mittatikuksi on tullut kyynelten määrä.
Eikä kyyneleiden korostunut merkitys jää vain Edelmannin silmäkulmiin, se ulottuu kotisohville asti. Myös katsojan on pillattava, muuten katsomiskokemus on vajavainen. Sitten seuraavana päivänä työpaikan kahvipöydässä voi vertailla kuka itki eniten.
Ärsyttää. Pillittämisellä kehuskelu ja mässäily nostavat itkemisen yhtäläisyysmerkkiseksi liikutuksen tai kosketuksen kanssa. Ikään kuin en voisi olla otettu televisiossa näkemästäni kuivin silmin. Samalla pelkään, että itkun vaade tekee valutetuista kyynelistä entistä tyhjempiä. En halua turtua itkemiseen tai sen näkemiseen.
Ahdistuksissani toimin, kuten jokainen toimittaja mediaa koskevan pulman edessä toimii: soitin Turun yliopiston mediatutkija Veijo Hietalalle. Hietala kuunteli vuodatukseni, vahvisti mutu-tuntumani ja alkoi puhua pornosta.
Hietalan mukaan tositelevision itku edustaa samaa kuin miehen ejakulaatio naisen päälle pornoelokuvissa. Se on varma fyysinen todiste tunteesta, sellainen jota on vaikea tai jopa mahdoton feikata.
Media on viime vuosikymmeninä tunteellistunut kiihtyvään tahtiin. Kuten trendien luonteeseen kuuluu, myös tunnetrendin on pitänyt koko ajan vahvistua. Television tekijöiden on siis jatkuvasti pitänyt etsiä uusia tunneformaatteja, joilla saada ihmisten fiilikset esiin. Telkkarissa on kiusattu, nöryytetty, nauratettu ja rakastuttu. Ja vuosia kestäneellä tunnevyörytyksellä on ollut vaikutuksensa katsojaan.
Me olemme kyynistyneet samalla kun tositelevision hahmot ovat muuttuneet entistä laskelmoiduimmiksi. Olemme oppineet epäilemään televisiossa näkemiämme reaktioita ja motiiveja. Tiedämme, että meille esitetty totuus on käsikirjoitettua.
Mutta kyyneliin me yhä uskomme. Itku on tae todellisuudesta, ja vetistelyllä mässäilyn taustalla on sohvaperunoiden perimmäinen totuuden kaipuu. Vain elämää –artistit saattavat olla sarjassa puffaamassa joululevyä tai yrittämässä comebackia, ehkä Jenni ja Paula eivät edes oikeasti pidä toisistaan. Mutta ne tipat Edelmannin silmissä ovat totta. Jotain yhtä aitoa kuten pornostaran laukeaminen silikonitisseille.
Kirjoittaja on Etusivun juontaja, joka itkee katsoessaan Dr. Philiä.