Etusivun Reetta Rönkä tarttui ALS-haasteeseen ja tajusi, ettei hyväntekeväisyys ole aina oikein.
Erään lauantain käytin tuskaillen. Riittääkö järvikylmä vesi ja mitkä vaatteet voin kastella? Kenet haastan, lähtisiköhän tuo tyyppi tällaiseen, no en mä sitä nyt kehtaa.
Ongelmani oli ALS-jäävesihaaste. Jenkkilästä Suomeenkin levinneen tempauksen tarkoituksena on siis kaataa päälleen sangollinen kylmää vettä tai jäitä, ja samalla levittää tietoisuutta lihaksia ja hermostoa rappeuttavasta ALS-taudista. Alun perin haasteeseen liittyi pelkkä ukaasi: haastetun piti lahjoittaa rahaa ALS-taudin tutkimukseen tai kaataa päälleen samanmoinen sangollinen. Nopeasti etiketiksi muodostui sekä jäävedellä läträäminen että lahjoituksen tekeminen. Tietenkin haasteen toteutus myös kuvataan ja heitetään someen kaiken kansan nähtäväksi.
Lyhyen kukoistusvaiheensa jälkeen ALS-haaste on kuitenkin alkanut saada osakseen kritiikkiä, ivaa ja naureskelua. Siitä tullut vähän noloa. Kyllähän sitä voi haastaa porukkaa laittamaan vaikka golfpalloja pyllyynsä, mutta ei sillä mitään vaikutusta ole, eräs kaverini totesi. Typerää imagoa ei ole onnistunut karistamaan edes se fakta, että ALS-haaste on ensinnäkin tuonut ihmisten tietoon lähes tuntemattoman taudin. Toisekseen samainen tempaus on Yhdysvalloissa kerännyt lahjoituksia yli 40 miljoonaa ja Suomessakin kymmeniä tuhansia euroja.
Kritiikki kolahtaa haasteen näytösluontoisuuteen. Se ei kohtaa käsitystämme auttamisesta, siitä puhtaasta ja jalosta. Koko käsitys on alun perin harhainen. Auttaminenhan on aina itsekästä, myönsimme sen tai emme. Ei ole olemassa hyvää hyvyyttä, jonka myötä ihminen toimisi laupeasti, vaan apuun liittyy aina jotain omaa napaa kutittelevaa kivaa fiilistä. Hyvän tekemisellä ja yksilön onnellisuudella on tutkitusti yhteys. Tiedän sen ilman tilastoakin: tilisiirron tekemisestä lihastautiliitolle tuli sairaan hyvä ja kirkas olo.
Auttamisen itsekkyyden hyväksymiseen päätyi myös Maria PetterssonHelsingin Sanomien kirjoituksessaan. Petterssonin päätelmän mukaan erilaisia auttamisen tapoja voi toki kritisoida, mutta auttaminen ei ole koskaan väärin. Minä päädyin tuskailuissani varsin erilaiseen tulokseen: hyväntekeväisyyshän on lähtökohtaisesti ihan väärin.
Vääryyttä avaa hienosti slovenialaisen filosofi Slavoj Zizekin video, jonka pääpointti on seuraava: tekemällä hyvää vaikkapa huono-osaiselle, tulee samalla ylläpitäneeksi sitä järjestelmää, joka mahdollistaa huono-osaisuuden. Systeemin ei siis tarvitse muuttua, koska me yksittäiset ihmiset olemme valmiita tilkitsemään sen aukkoja. Esimerkkiä ei tarvitse etsiä kaukaa. Vuonna 2014 Suomessa tuhannet ihmiset käyvät viikoittain leipäjonoissa. Eikä sitä tule edes ihmetelleeksi. Ruoka-apu on yhteiskuntaan juurtunut ilmiö, jota kuitenkin tarjoavat yksityiset tahot hyvinvointivaltion sijaan.
En voi olla ajattelematta Helsinkiin paraikaa väsättävää lastensairaalaa, jonka kustannuksista 30 miljoonaa on yksityistä rahaa. Tai Docventures-jätkien yksityistä hyväntekeväisyyttä vastustavaa temppua, jolla halutaan kiinnittää huomiota verosuunnitteluun antamalla rahaa valtiolle. Vaikka jälkimmäisen voi mieltää käänteispsykologiseksi mediakikaksi, ovat suomalaiset oikeasti viime päivinä laittaneet rahaa valtionkonttorin tileille. Pelottavaa.
Ja silti pelottavampaa olisi seurata Zizekin ajatuksia. Jokaisen keräyslippaan, somehaasteen, kuukausilahjoittamisen tai kriisikolehdin boikotoiminen vaatisi aika kovaa uskoa systeemin kykyyn ja haluun muuttua boikotin seurauksena. Ja siihen minä en usko niin vankasti, että uskaltaisin ottaa riskin ja lopettaa auttamisen. Vaikka se onkin väärin.
Kirjoittaja on Etusivun juontaja, jonka ALS-haasteen video löytyy täältä.